Ministeri Kulmuni sohaisi suomalaista häpeäkulttuuria

Case Kulmuni sai oikeutetusti aikaan keskustelua eduista ja verovaroista. Itseäni keskustelussa kiusasi sivuääninä tulleet kommentit siitä, että ministeriksi valitun henkilön pitäisi valmiiksi olla kympin viestijä. Höpönpöpö. Ei ihme, että Suomi edelleen tunnetaan puhetaidon kehitysmaana, jos keskeneräisyydelle ja opettaville mokille ei anneta lupaa.

Suurena puhujana pidetyn Britannian pääministerin Winston Churchillin väitetään pyörtyneen jännityksestä kun hänen oli määrä pitää ensimmäinen suurempi poliittinen puhe. Alkuaikoina hän takelteli ja änkytti sanoissaan, mutta ahkeran harjoittelun ansiosta hänestä kasvoi yksi 1900-luvun siteeratuimpia puhujia. Vastaavia tarinoita on satoja. Esimerkiksi Margareth Thatcher joutui kouluttamaan ääntään ennen valtaannousuaan hakiessaan uskottavuutta. Vaikuttajan spontaanilta vaikuttava puhe on usein hyvin tarkkaan harjoiteltu.

Case Katri Kulmuni sohaisi suomalaista häpeäkulttuuria kertomalla, että oli tarvinnut ammattilaisen apua parantaakseen esiintymisvarmuutta haastavissa tilanteissa. Jos ministeriksi on päässyt, pitäisi olla valmiiksi kympin viestijä, älähtivät kriitikot. Höpönpöpö. Politiikkaan on monta tietä: Yksi nousee tehdassalin luottamustoimesta, toinen ahkeran paikallisvaikuttamisen ja kolmas urheilumitalin ansiosta. Ani harva heistä on ammattiviestijä. Jatkuvassa tv-kameroiden loisteessa paraskin työväeniltamapuhuja tai nokkela mielipidekirjoittaja on pulassa kun mielipide pitää kiteyttää 15 sekuntiin – väsymättä. Moni johtaja on tosi yksin, peloissaan julkisuuden arvostelevan silmän alla.

Ruotsissa ääneen ei päästetä kärjistäen sanottuna yhtään johtajaa, jota ei ole ahkerasti mediavalmennettu. Euroopassa ministereillä ja yritysjohtajilla on puheenkirjoittajia, jopa useita. Viikkoon voi mahtua kymmeniä puhetilaisuuksia, joiden taustoittamisessa puheenkirjoittajan tuki on tarpeen. Puheenkirjoittaja tutkii, taustoittaa, lukee, selvittää ja tsemppaa. Poliittiselle päättäjälle ulkopuolinen viestintävalmentaja voi olla turvallinen valinta siitäkin syystä, ettei hän aja omaa poliittista agendaa, vaan voi tuoda neutraalimpaa näkemystä painekattilaan.

Suomessa moni korkean tason johtaja edelleen arkailee kertoa saaneensa apua, onpa se sitten viestintävalmennusta, puheenkirjoitustukea tai coachausta jaksamisen tai johtamistaidon virheiden kanssa. Ei ihme, että Suomi edelleen tunnetaan puhetaidon kehitysmaana ja ujouden syntymaana.  Pelko ei synnytä puhujapersoonia. Puhujan onnistuminen vaatii aina myös hyvän (ja armollisenkin)  yleisön.

Onneksi useimmissa asiakasyrityksissä viestintävalmennuksen tarjoaminen koetaan jo  luottamuksen osoituksena. Valmennus toimii ajokorttina toimia yrityksen äänenä ja kasvona julkisuudessa myös tiukoissa tilanteissa.  Pomokaan ei voi enää piiloutua kulmahuoneeseen vaan hänen on osattava viestiä uusissa kanavissa, monenlaisten yleisöjen kanssa, mikä sekin vaatii opettelua. Joskus kädestä pitäen.

Retoriikassa eli puhetaidossa ei ole kyse taidosta puhua. Sen me useimmat opimme muutaman vuoden ikäisinä taaperoina, aluksi haparoivin ääntein, sitten sanoin. Puhetaito on ennen kaikkea kyky saada toiset kuuntelemaan – ja parhaimmillaan jopa viemään sanomaasi eteenpäin. Tämä sanan mahti edellyttää niin sanojen, elekielen kuin läsnäolon harmoniaa. Sellaisen taidon soisi jokaiselle suomalaiselle. Siksi on häpeällistä, ettei puhetaito ole jo pakollinen koulun oppiaine. Tahdosta oppia lisää ei pidä moittia ketään, ei edes ministeriä.

Unna Lehtipuu

Kirjoittaja on Viestintätoimisto Framillan toimitusjohtaja, viestintävalmentaja ja kuusinkertainen tietokirjailija. Lehtipuu on myös European Speechwriters-yhdistyksen jäsen ja työstää parhaillaan tietokirjaa puhetaidosta retoriikkavalmentaja Antti Mustakallion kanssa.